Captivated, I Just Can't Get Enough

Hei!

Se on nyt ohitse. Luentovaihe.
11 viikkoa.
Uskomatonta.

Tuntuu hassulta ajatella odotuksia, jotka mulla oli ennen tanne tulemista.
En tiennyt ihan tarkkaan, mita odottaa. Mita kaikkea YWAM oikeastaan edes on?
Suurin paamaara oli vaan viettaa enemman aikaa Jumalan kanssa, lukea Raamattua
ja kirjoitella lauluja.
En koskaan odottanut oppivani nain paljon.
Kasvavani nain paljon lahemmaksi Jumalaa.

En osaa kuvailla teille sita, mita on tapahtunut mun mielessa, sydamessa ja sielussa.
On ihan kuin Jumala olisi nostanut mun silmien edesta harson, joka aiemmin esti nakemasta
tarkasti. Vasta nyt todella naen, mita kaikkea Jumala on tehnyt ja tekee; miten kasittamattoman suuri on  Jumalan rakkaus jokaista yksittaista ihmista kohtaan. Miten Jumala ei oo koskaan hylannyt ihmisia, vaan jatkuvasti tekee tyota meidan parhaaksi.
Silloinkin, kun me kaannetaan selkamme, Jumala pysyy meidan kanssa.
Jumala on uskollinen ja pitaa kaikki lupauksensa.

En malta odottaa, etta voin joka paiva oppia tuntemaan Jumalaa yha syvemmin ja syvemmin.
En malta odottaa, mita kaikkea tama seikkailu tuo mun eteen.
Seikkailu nimelta elama.

Tanaan alkaa outreach-jakso.
8 viikkoa taytta vauhtia Jumalan tyotoverina.

Outreachin ensimmainen viikko me ollaan Australiassa. Meidan DTS lyo hynttyyt yhteen YWAM Brisbanen kanssa, ja me suunnataan Tenterfield-nimiseen pikkukaupunkiin Pass It On-kiertueen merkeissa (http://www.gopassiton.org). Pass It On-kiertueen ideana on yksinkertaisesti vieda evankeliumi mahdollisimman moneen paikkaan maailmassa, aloittaen Australiasta. Kiertue alkoi Brisbanesta, josta se siirtyy 15 eri valtioon kulkien yhteensa 17,000 km mittaisen matkan, joka oikeasti juostaan viestijuoksuna muun ohjelman ohessa.

Tenterfield on kiertueen viimeinen pysakki. Ollaan siella viikon verran ja tehdaan paapiirteittain samoja juttuja kuin jokaisessa kiertueen lapi kaymassa kaupungissa (tai kylassa). Ensimmaiseksi me pystytetaan valtava teltta, jonka lahettyvilla kaikki tyontekijat (eli vapaaehtoiset) leiriytyvat. Lahes koko viikon ohjelmaosuus tapahtuu teltassa ja sen ymparistossa. Ennen jokaiseen kaupunkiin saapumista YWAM Brisbanen henkilokunta on tiedustellut kyseisen kaupungin seurakunnilta ja kaupungin paattajilta erilaisia tarpeita, joiden tayttamisessa he kaipaisivat mieluusti apua. Me etsitaan hommia, joita kukaan muu ei tahdo tai ei oo vaivautunut tekemaan.
Seurakuntien kanssa tehtava yhteistyo on valtavan tarkeaa ja tarkoituksena onkin tarjota heille lisabuustia ja raikastusta viikottaiseen seurakuntatoimintaan. Me ei olla pelkastaan ulkopuolisia, jotka tuo kaupunkiin ohjelmaa yhden viikon ajaksi. Tarkoituksena on luoda syvia muutoksia ja rakentaa pysyvia toimintamuotoja yhdessa kaupungin kirkkojen ja muiden toimijoiden kanssa.

Meilla ei ole viela tarkkaa kuvaa siita, mita kaikenlaista tyota tullaan tekemaan. Eika meilla oikeastaan voisikaan olla, koska kaytannossa ohjelma muokkautuu paiva paivalta ihmisten ja kaupungin tarpeiden mukaan. Suuri osa ohjelmasta on suunnattu lapsille ja nuorille.
Me jakaudutaan jo ensi viikolla kolmeen outreach-tiimin, jotka ollaan tiedetty DTS kolmannesta viikosta asti. Jokaiselle ryhmalle on Pass It On-kiertueella paivittainen ohjelma, johon saattaa kuulua tyota seurakunnissa, musisointia, vessojen siivoamista, aitojen korjaamista, kaupungintalon maalaamista, kasvovareja, jalkapallon peluuta, kahvin juontia ja juttelua, ruuan laittamista tai siivoamista.
Tai mita vaan muuta.
Ainut varma asia on se, etta kenellakaan ei tule olemaan tylsaa.
Kun yhdessa paikassa saadaan ohjelma tai tyot loppuun, seuraava juttu odottaa jo toisaalla.
Jos joku tulee kysymaan apua johonkin, me tarjotaan sita.

Oon tosi innoissani. Ja viikon paasta varmasti tosi uupunut.
Mutta parhaalla mahdollisella tavalla.

Palataan Pass It On-kiertueelta sunnuntai-iltapaivalla. Maanantai-aamulla 21. lokakuuta lahdetaan lentokentalle ja suunnataan kohti Thaimaata.
Niin jannittavaa.

Ollaan ensimmaiset vajaa kaksi viikkoa Bangkokissa koko koulun kanssa. Meidat ottaa vastaan YWAM toimipiste, joka on jarjestanyt jokaiselle outreach-tiimille viikottaisen ohjelman, mukaanlukien kuljetukset, majoitukset ja ruokailut. Ensimmaiset paivat kuluu orientaation merkeissa, kun saadaan kuulla tarkemmin thai-kulttuurista ja niista kohteista, joissa kukin tiimi tulee tyoskentelemaan. Sen lisaksi tehdaan evankeliointia ja rukouskavelyja Bangkokissa.

Toisella viikolla jakaudutaan kolmeen tiimiin. Kaksi muuta tiimia jaa Bangkokiin tekemaan tyota paikallisten kristillisten yhteistyokumppanien kanssa. Meidan tiimi suuntaa lahelle Thaimaan pohjoisrajaa, Chiang Rai-nimiseen maaseutukylaan. Ollaan Chiang Rai:ssa 3,5 viikkoa ja tyoskennellaan paikallisen kirkon kanssa. Tehdaan kaikenlaista tyota, ei pelkastaan "tyypillista" seurakuntatyota. Autetaan erilaisissa rakennusprojekteissa ja kylan kunnostamisessa. Saatetaan tehda tyota ruuanlaiton ja viljelemisen parissa. Tietenkin suurimmaksi osaksi tehdaan tyota kirkossa.

On vaikea sanoa, milta elama kylassa tulee nayttamaan. Ei auta muu, kuin menna paiva kerrallaan, silla suunnitelmat saattavat hyvinkin muuttua.
Tehdaan sita, mika kulloinkin on tarkeinta.
Eika sita tarvi tietaa etukateen. Luotan niin vahvasti Jumalan johdatukseen.
Meidan ei tarvi osata kaikkea ja olla taydellisia. Joka paiva on tilaisuus oppia enemman ja kasvaa enemman. Tarkeinta on pitaa mieli avoimena ja antaa kaikkensa.
Kuunnella Jumalaa, joka on luvannut neuvoa oikean tien jokaiselle, joka kysyy Hanen tahtoaan. :)

Ollaan Thaimaassa yhteensa seitseman viikkoa. Kuudes viikko on meidan tiimille viela epaselva, koska meidan alkuperainen kohde peruutti, ja etsitaan talla hetkella uutta paikkaa, jossa voidaan olla avuksi. Joka tapauksessa palataan Chiang Rai:sta takaisin Bangkokiin. Hyvin luultavasti tullaan tyoskentelemaan entisten prostitoitujen ja ihmiskaupalta pelastettujen naisten kanssa.
Mutta se saattaa viela muuttua.

Viimeinen viikko outreachia on varattu toipumista varten. Yksi meidan tiimeista menee eraalle saarelle ja me kaksi muuta tiimia pysytaan Bangkokissa, jossa majoitutaan hotellissa. Puretaan kaikkea outreachin aikana tapahtunutta ja annetaan seka meidan mielelle etta keholle aikaa rentoutua. Pidetaan hauskaa ja ollaan kiitollisia kaikesta, mita ollaan saatu kokea.
Ja sitten palataan Australiaan.
Yksi viikko yhdessa, ennen kuin jokaisen tie jatkaa kulkuaan uuteen suuntaan.

En voi edes sanoin kuvailla, miten innoissani oon outreachista. Jumala on tehnyt niin paljon DTS:n aikana, enka malta odottaa, etta paasen tekemaan tyota yhdessa Jumalan kanssa.
Ensimmaista kertaa todella vapaana, tuntien Jumalan ja luottaen Jumalan johdatukseen ja rakkauteen.
Tietan, etta mun ei kuulu tehda kaikkea omilla voimilla.
Jumala tuntee mut ja tietaa, mihin ma pystyn. Jos Jumala kutsuu mut tiettyyn tilanteeseen, niin silloin Jumala myos antaa mulle valineet selviytya siita.
Ei pelkastaan selvitytya, vaan vahvistua ja muuttua lahemmaksi sita, millaiseksi Jumala on mut tarkoittanut.
Jumala ei jata mua tyhjin kasin.

Rakastan meidan tiimia. On mahtavaa huomata, miten Jumala on valinnut just tietyt ihmiset samaan tiimiin taydentamaan toisiaan. Meilla on erilaiset heikkoudet ja erilaiset vahvuudet. Silloin kun yksi on heikoimmillaan, muut voi rohkaista ja keventaa taakkaa ottamalla osaa tyohon.
Silloin, kun joku ei huomaa jotain vahvuuttaan, muut voivat auttaa kutsumaan sen esiin, jotta jokainen meista voi kukoistaa siina, mihin Jumala on meidat mittatilaustyona suunnittellut.

Ollaan juteltu meidan tiimin jasenten kanssa paljon odotuksista ja ylipaataan ajatuksista outreachin suhteen. On mielettoman upeaa huomata, etta ollaan niin samalla aaltopituudella.
Jos yrittaisin lyhyesti kuvailla, mita me tiimina toivotaan outreachilta, pukisin sen seuraavanlaiseen muotoon: "Haluan, etta jokaisen paivan lopulla olen niin vasynyt, etta jopa makuupaikalle asti selviaminen tuntuu melkein liian raskaalta suoritukselta. Sitten voin makuulle asettuessani hymyilla niin leveasti kuin vaan ikina voin, koska tiedan, etta olen antanut kaikkeni. Ihan kaikkeni."

Oman itsensa unohtaminen on toive, joka kuvaa koko meidan tiimia. Outreach on meille aika, jolloin halutaan koko sydamestamme tehda Jumalan valtakunnan tyota. Tehda juuri sita, mita Jumala tahtoo meidan tekevan. Me haluaan palvella ja rakastaa laheisiamme; jokaista ihmista, joka me kohdataan. Keskittya koko paivan muihin.
Niin, etta paivassa ei ole edes pikkuruista hetkea aikaa ajatella itsea.

Outreach ei ole jotain, minne me mennaan odottaen saavamme jotain. Ravintoa sielulle ja piristysta "tavalliseen" elamaan. Oureach:ssa on kyse kaikesta muusta paitsi meista itsestamme.
Me annetaan kaikkemme, eika odoteta mitaan takaisin.

Miksi?
Koska Jumala on antanut meille kaikkensa.

Oon saanut Jumalalta niin paljon.
En halua tehda mitaan muuta, kuin rakastaa Jumalaa yha enemman ja enemman,
ja tehda yhdessa Jumalan kanssa sita, mihin Jumala kulloinkin mut kutsuu.

En oo koskaan tuntenut olevani nain elossa.

"You hide, I wanna find You
Go and I will follow You
I wanna be where You are
as you move, I'm right beside You
Lord, I'm running after You
I wanna be where You are 

I'm chasing You , I'm so in love
Captivated, I just can't get enough
I'll spend my days running after Your heart

And where You lead I'll go,
I wanna be where You are

From the moment I rise
To the moment I sleep
My affection is for You
And even as I dream
I wanna know You
I'm after Your heart 

This life, this love
Was always meant to be
A wild crazy adventure
Discovering, the thrill, the rush
The more of You I see,
The more it leaves me wanting
You're Everything

Captivated, I just can't get enough
I'll spend my days running after your heart"

P.S. Tama on nyt hyvin luultavasti viimeinen kirjoitus pitkaan pitkaan aikaan.
En tieda, missa meilla on netti, vai onko missaan. Thaimaassa kylassa ei ainakaan.
Mutta jos minusta ei kuulu mitaan, olen varmasti kunnossa.
Luultavasti taysi vauhti paalla rakentamassa Jumalan valtakuntaa.

Hih.

Rakastan teita kaikkia siella kotona.

-Sofia

Let Go of Our Fears

Hei.

Elama on niin upeaa, kunhan vaan muistaa katsoa ymparilleen.
Viime aikoina elama on ollut niin valloittavaa ja mukaansatempaavaa, etta oon kaiken elamisen keskella usein unohtanut kaivaa kameran esiin repun pohjalta.
Oon yrittanyt kovasti parantaa tapojani miettien, etta sitten kymmenien vuosien kuluttua olisi ihanaa katsella kuvia naista ainutlaatuisen merkityksellisista hetkista, mutta ainakaan viela itseen kohdistettu kannustuspuhe ei oo toiminut.

Onneksi on facebook ja jotkut muut taalla on onnistuneet napsimaan kuvia naista kultaakin kalliimmista hetkista.

Viikko kahdeksan oli teemaltaan Pyhaan Henkeen ja hengellisen kasvuun keskittyva ("Spiritual Warfare").  Taytyy myontaa, etta luennoilla keskittyminen oli mulle alkuviikon ajan lahes mahdotonta, koska edellinen viikko oli niin intensiivinen. Ekstraviikko pelkkaan toipumiseen ja kaiken sisaistetyn tiedon jasentelemiseen olisi tullut ehdottomasti tarpeeseen.
Luennoitsija kertoi meille paljon tarinoita ja sain muutamia siisteja oivalluksia luennoilla. Oikeastaan opin kuitenkin enemman luentojen ulkopuolella. Oon vaan niin nauttinut Jumalan lasnaolosta ja hengaillut Jumalan kanssa.

Arkipaivina meidan ohjelma alkaa aamupalalla 6:45-7:15, mutta sita ennen on mahdollista osallistua vapaaehtoiseen aamun hiljentymis/rukous/raamatunluku-hetkeen, jos tahtoo herata ennen kukonlaulua. Ekojen viikkojen aikana osallistuin aamun hartaushetkeen aina silloin talloin (eli kun sankyyn jaaminen ei tuntunut liian houkuttavalta). Jonkin ajan kuluttua huomasin kuitenkin merkillisen kuvion: olin vasyneempi niina paivina, jolloin en herannyt aamun hartaushetkeen. Siksipa oonkin viimeisen neljan viikon aikana herannyt hartaushetkeen joka paiva.
Mun heratyskello soi 5:40 aamulla, ja useimmiten haluaisin jatkaa unia. Silti loydan aina motivaation ravistella itseni hereille, koska tiedan sen olevan vaivan arvoista (ja riittava annostus kofeiinia korvaa puuttuvan unen).
Oikeastaan mun lemppariosa koko paivasta on kaksi heraamisen jalkeista tuntia. Ensin tunnin verran juttelua Jumalan kanssa musiikin kera, sitten aamupala (paarynoita ja kaurapuuroa kanelilla hoystettyna) ja lopuksi vajaa tunti Raamatun lukemista kahvikupposen kera.
Ja taytyy mainita, etta auringonnousu taalla on mielettoman kaunis.

Ah, aamut on parhautta.
Vaan mina ja Jumala.
Niin syva rauha, joka valloittaa ja valaisee sielun pimeimmankin kolkan.

En enaa osaa aloittaa paivaa, jos en heti ensimmaisena vieta aikaa Jumalan kanssa.

Kahdeksannen viikon lauantaina oltiin vahan hupsuja. Tai aika paljon hupsuja.
Kaikki alkoi siita, etta haluttiin katsoa elokuva nimelta Elf.
Sitten mietittiin, etta eihan me nyt voida katsoa joulu-aiheista elokuvaa ilman jouluherkkuja. Joten paatettiin leipoa piparkakkuja ja korvapuusteja. Ja juoda kuumaa kaakaota vaahtokarkkien kera.
Lopulta paatettiin myos hakea tekokuusi varastosta ja koristella se.
Pidettiin joulu syyskuussa.

PARAS IDEA IKINA.

Meilla oli niin hauskaa.
Rakastan meidan perhetta taalla. Tiedetaan toistemme tarinat, parhaimmat ja kurjimmat jutut. Tiedetaan, mista kukin on tullut ja miten kukin on kasvanut. Kaikki pienenpienet eleet ja arsyttavat taytesanat. Kelle ei kannata puhua aamulla ennen yhdeksaa ja kuka valvottaa muita kymmenen jalkeen illalla.
Ja silti me rakastetaan toisiamme. Ihan joka solulla. Ihan jokainen, ihan jokaikista.
Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.
Vaikka maailma sanoisi mita vaan.

Yhdeksannen viikon (eli siis viime viikon) teemana oli "musiikki lahetystyossa" ("Music&Missions"). Luennoitsijana oli Stevie Lujan, YWAM Newcastlen ohjaaja ja muusikko, jonka debyyttialbumi ilmestyi pari kuukautta sitten. Mun tekisi niin mieli kertoa koko uskomaton juttu siita, kuinka Jumala kaski Stevien levyttaa albumin ja jarjesti kaiken huippustudiota, huippumuusikkoja ja levytysrahoitusta myoten. Ihan mieleton todistus siita, miten Jumalan suunnitelmat on niin paljon parempia kuin meidan omat. Ja ennen kaikkea Jumalan suunnitelmat on niin uskomattomia, etta ei ikina omassa pienessa paassamme voitaisi kuvitella pystyvamme johonkin sellaiseen. Ja siina se idea onkin: kun Jumalan suunnitelma meidan elamalle toteutuu, kaikille on selvaa, etta Jumalan taytyi auttaa meita sen suunnitelman toteuttamisessa.

Stevie valitti meille uskomattoman viestin siita, miten kristittyjen muusikkojen tulee olla erityisen huolellisia motivaationsa saannollisessa tarkistamisessa. Tuntuuko tietty promosuunnitelma houkuttelevalta siksi, etta sen avulla voi paasta julkisuuteen ja myyda miljoonia levyja vai siksi, etta tuo suunnitelma tuo kunniaa Jumalalle ja vie Jumalan valtakuntaa eteenpain?
On ihan mahdotonta selittaa kaikkia oivalluksia, joita sain viikon aikana.
Sen sijaan kehotankin teita menemaan talle sivulle: http://comeandlive.com .
Laadukasta kristillista musiikkia ilmaiseksi. Miksi? Miten?
Lukekaa lisaa ja innostukaa.
Mielettoman siistia!

Pari viime viikkoa on ollut niin mainiota. Jumala on niin mainio.
On hassua, miten hyvin Jumala tuntee mut.
Jumala tietaa, missa kompuroin ja miten saada mun askeleet takaisin vakaiksi.
Jumala on niin karsivallinen.

Oon kokenut niin suurta vapautta ja taakkojen harteilta putoamista.
Niin monesti oon tehnyt elamasta vaivalloista aherrusta.
Niin usein oon yrittanyt olla superhyva ja sitten oon pettynyt, kun en ookkaan ollut taydellinen.

Mutta Jumala ei oo missaan vaiheessa vaatinut taydellisyytta.
Se olisi toivottavaa, mutta meidat ihmiset tuntien mahdotonta.
Jumala on rakastava Isa. Siksi Jumalan vaatimus itsepaisille lapsille on yksinkertainen:

"Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen."(Miik.6:8)

Elama on niin paljon upeampaa, kun muistaa kuka Jumala on.
Onneksi Jumala jaksaa muistuttaa mua.

On ihanaa tajuta, etta mun ei tarvi tietaa kaikkea. Ei edes sita, minne paadyn parin vuoden kuluttua. Taytyy vain kuunnella ja seurata.
Rakastaa ja nauttia joka hetkesta.
Antaa Jumalan ohjata laivaa.

"I will bow, at such a thunderous sound

There’s angels all around joining in our song 

that he is good, 

He comes like a cloud to cover us as we cry out

We won’t hold back our tears, we let go of our fears

We trust in You, that You’ll draw near

Wonderful, powerful 

You always care for your people

Draw us near, draw us near, draw us near

We can feel You near, we can feel You near"

(Draw Us Near by Stevie Lujan) 

-Sofia

Take a Moment to Remember

Apua. Niin paljon kerrottavaa!
Nyt ei auta muu, kuin kohdata todellisuus ja hyvaksya se tosiseikka, etta viimeiset kaksi viikkoa kaikessa tayteydessaan ei vaan mahdu yhteen blogikirjoitukseen. Ei vaan mahdu.
Olisi ollut hyva ratkaisu tehda paivitys kummaltakin viikolta, mutta en oikeasti ehtinyt.
Jos paivat ontyhjia laatikoita, joita me taytetaan valitsemillamme tavaroilla, niin viimeisen kahden viikon jaljilta mulla on14 laatikkoa, jotka kaikki pursuaa yli.
Niin paljon, etta laatikoita ei edes nae.

Tasta tulee nyt eittamatta ihan erilainen paivitys verrattuna aiempiin.
Siksi otankin oikeuden tehda tasta kertakaikkiaan ainutlaatuisen paivityksen.

Sen sijaan, etta kertoisin teille, mita kaikkea ollaan opiskeltu ja tehty,
aion kertoa teille, mita Jumala on tehnyt ja ennen kaikkea, mita mun sydamessa ja pikkuruisessa paassani on tapahtunut. Aika jannaa, uskallatko viela lukea?

Kuudennen luentoviikon aiheena oli "evankeliointi". Puhuttiin jonkin verran "katuevankelioinnista" eli siita, kun kristityt kaduilla juttelee tuntemattomille ihmisille Jumalasta ja Raamatusta ja tilanteen mukaan rukoilee ihmisten puolesta. Henkilokohtaisesti tuo ei koskaan oo ollut mun juttu ja oikeastaan pelkka ajatus siita, etta kaupungilla menisin juttelemaan tuntemattomille ihmisille, tuntuu kauhistuttavalta. Se olisi niin kiusallista, riippumatta siita, puhunko Jumalasta vai jostain muusta. Small talk ei vaan onnistu multa. (Oon tullut siita erityisen vakuuttuneeksi varsinkin taalla amerikkalaisten seurassa)
On kuitenkin huippusiistia nahda tyyppeja, joilta katuevankeliointi kay luonnostaan. Oon tavannut muutamia sellaisia ja voin kertoa, etta Jumala tekee ihan uskomattomia juttuja mita ihmeellisimmissa tilanteissa.

Useimmille ihmisille evankeliointi on kuitenkin jotain muuta kuin katuevankeliointia. On itse asiassa melko hassua, etta on olemassa sellainen sana kuin "evankeliointi". Nimittain evankelioinnin sisalto kattaa oikeasti koko kristityn elaman. Evankeliointi ei oo sanoja tai tekoja, vaan tapa elaa.
Yksikaan ihminen ei evankelioi samalla tavalla, koska jokaisen meidan elama on erilainen. Todellista evankeliointia on se, etta me rakastetaan Jumalaa ja ihmisia, ja tehdaan koko sydamellamme sita, mihin Jumala on meidat kutsunut. Evankeliointi ei oo oma erillinen lokeronsa meidan elamassa.

Oikeasti tahdon keskittya vain luentoviikkoon numero seitseman.
En voi  mitenkaan saada kaikkea sanotuksi niin, etta siita saa oikeasti sen tolkun, minka toivoisin teidan siita saavaan. Mun paassa on vaan niin paljon juuri syttyneita hehkulamppuja. Viime viikko oli yksinkertaisesti paras viikko koko DTS:n aikana.
Jokainen taalla voi todistaa siita.

Viikon aiheena oli "Jeesus Herrana eli Jeesuksen seuraaminen" (The Lordship of Christ). Luennoitsija Mark Parker on ihan mieleton persoona, joka on luennoinut eri puolilla maailmaa YWAM-kouluissa. Yksinkertaisesti selitettyna viikon opetuksen tarkoituksena oli selittaa ja havainnollistaa, milta meidan elaman kuuluisi nayttaa, jos me oikeasti seurataan Jeesusta ja halutaan elaa Jumalan Sanan mukaisesti.

Oon oppinut Jumalasta valtavan paljon viime viikon aikana. Viela enemman oon kuitenkin oppinut siita, mita Jumala ajattelee musta ja toivoo mun tekevan.
Koko DTS:n aikana oon rukoillut ja kaivannut selvyytta siihen, milta mun tulevaisuus tulee nayttamaan. Tiedan, etta mun kutsumus on toimia pastorina tai muunlaisena evankeliumin opettajana. En oo kuitenkaan ollut lainkaan varma siita, minkalaisen kontekstin mun kutsumus saa. Siksipa oon vaan kysellyt ja odottanut, etta Jumala nayttaisi suunnan. Ja voisin lahtea tallustamaan.

Luin viime viikolla Johanneksen evankeliumin ties kuinka monennen kerran. Koskaan aikaisemmin luku 13 (Jeesus pesee opetuslasten jalat) ei oo puhutellut mua nain paljon.
Nyt Jumala osui suoraan mun sydameen.
Tajusin viimein, mika mun ongelmana on ollut; oon yrittanyt liikaa. Suorastaan puurtanut.
Oon halunnut tehda kaiken itse, enka oo antanut Jumalan tehda paljon mitaan.Mitenka hupsu oonkaan ollut, ihan niinkuin Pietari. Niin taynna intoa, mutta unohtanut tarkeimman jutun. Miten Jumala voisi kertoa mulle, minne menna, jos en edes anna Jumalan pesta mua puhtaaksi? Raamatussa sanotaan, etta Jeesus tekee meidat vapaaksi ja etta Jeesuksen taakka on kevyt kantaa. Tiedatteko miksi? Siksi, etta Jumala tekee kaiken tyon.
Ma en oo kuitenkaan antanut Jumalan auttaa mua, vaan oon raahannut perassani valtavaa lastia ja yrittany pesta jalkani itse.
En oo tuntenut itseani koskaan tarpeeksi hyvaksi, tarpeeksi puhtaaksi, koska ainoastaan Jumalalla on tarpeeksi tehokkaat puhdistusaineet mun pesemiseen.

Jumala odottaa multa vain yhta asiaa: rakkautta.
Sita, etta rakastan Jumalaa koko sydamestani ja lahimmaista niin kuin itseani.

Mutta tiedattekos, mita hoksasin?
En oo rakastanut Jumalaa koko sydamestani. Oon rakastanut Jumalaa valtavan paljon, mutta osa mun sydamesta on aina rakastanut jotain muuta enemman kuin Jumalaa: mun elamaa, ihmisia ja tata maailmaa. Tietenkin ne on tarkeita juttuja, eika elama olisi edes mahdollista ilman muita ihmisia. Mutta Jumalan kuuluisi olla meidan rakkauden kohde numero yksi. Uno.

Viime viikolla tajusin lukemattomien reittien kautta, miten paljon Jumala rakastaa mua.
Ei vain koko maailmaa, vaan henkilokohtaisesti mua. MINUA. Ihan mieletonta.
Nyt en voi edes ajatella, etta rakastaisin jotain enemman kuin Jumalaa.
Ja oon niin paljon kiitollisempi siita, etta Jumala on halunnut siunata mua mahtavilla ystavilla ja unohtumattomilla kokemuksilla. Mikaan ei velvoittanut Jumalaa siihen.

Jumala on ainut, joka tuntee mut paremmin kuin ma itse edes tunnen.
Jumala on ainut, joka voi tayttaa mun syvimmat kaipaukset ja toiveet.
Jumala on ainut, jonka avulla voin olla kaikkea sita, mita mun on tarkoitus olla.

Tiedan, etta Jumala rakastaa mua, vaikka en tekisi yhtaan mitaan.
Mutta en vaan voi olla tekematta mitaan. Haluan antaa kaikkeni.

Taydellisessa rakkaudessa ei ole pelkoa.
Tiedan, kuka Jumala on, ja luotan, etta Jumala johdattaa mua parasta mahdollista reittia.

Elama ei tuu olemaan helppoa.
Mutta kuka tahtoisi helppoa, kun voi saada yltakyllaista?

"Herra on minun Paimeneni,
ei minulta mitaan puutu."

"Take a moment to remember
Who God is and who I am
There You go lifting my load again 

No longer am I held by
The yoke of this world
Come upon you the yoke of Jesus
His yoke is easy and His burden is so light
His burden is so light

Your love carries
Your love carries me through
All the valleys and the darkest places"

-Sofia

I've Counted Up The Cost

Hei!

Oon ihan varma siita, etta talla puolella palloa aika yksinkertaisesti kuluu nopeampaa kuin siella kotona pohjoisessa. Eilen huomasin jarkytyksekseni, etta on jo syyskuu. Missa valissa elokuu ehti livahtaa loppuunsa?
Luentoviikoista on jo puolet takanapain, mutta onneksi on sentaan saman verran viela edessapain. Oon oppinut niin paljon, ennen kaikkea saanut uusia nakokulmia ja oivalluksia jo ennestaan tutuista asioista. Ahaa-elamysten laskemiseen tarvitsisin ainakin tuplasti enemman sormia ja varpaita.

Hassuinta on se, etta mita enemman opin, sita enemman loydan asioita, joista en viela tieda tarpeeksi. Ma en voi koskaan kyllastya Jumalaan, koska aina on jotain viela enemman. Jotain, mika odottaa loytamistaan. Eika tietamattomyys oo lainkaan toivotonta, vaan innostavaa. Miksi? No siksi, etta Jumala ei lainkaan yrita piilotella ja salailla asioita. Painvastoin, viela enemman kuin ma tahdon todella loytaa ja tuntea Jumalan, Jumala tahtoo mun tuntevan itsensa.
Bonuksena kaupan paalle tietamattomyys ehkaisee ylpeytta ja aikaansaa hyvanlaatuista noyryytta.
Aika mainiota.

Neljannen luentoviikon aiheena oli "raamatullinen maailmankuva" ("Biblical Worldview"). Asiat, joita kasiteltiin eri luennoilla, oli mulle hyvinkin tuttuja teologian opinnoista ja ripareilla opettamisesta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kaytiin lapi yleiskatsaus siita, milta maailman historia, nykyhetki ja tulevaisuus nayttaa kristinuskon mukaan. Kaytiin lapi Raamatun punainen lanka ja pohdiskeltiin kristittyjen roolia ja merkitysta nykymaailmassa. Ennen kaikkea vertailtiin kristinuskon ja muiden merkittavien maailmankatsomusten tarjoamia vastauksia erilaisiin ongelmiin.
Yliopiston luentojen tieteellisen ja neutraalin esitystavan jalkeen oli virkistavaa kuulla naita juttuja pastorilta, joka selkeasti ottaa henkilokohtaisen kannan kaikkiin kysymyksiin, eika pelkaa kuulla kritiikkia ja vastustavia mielipiteita. Sain paljon vahvistusta omiin nakokulmiini ja huomasin asioita, joista haluan selvittaa lisaa, jotta varmasti tiedan, miksi oon sita mielta kuin oon.

Elokuun toiseksi viimeinen viikonloppu olikin sitten superohjelmoitu. Kerroin teille aiemmin siita, etta mina ja 9 muuta tyttoa meidan DTS:lta ollaan mukana Bella's Sisters-nimisessa toiminnassa, joka on suunnattu yli 12-vuotiaille tytoille. No, viikko sitten meilla oli Bella's Camp, eli viikonloppuleiri, jolle osallistui 41 tyttoa, jotka kaikki on ainakin jossain maarin osallistuneet keskiviikkoisiin nuorteniltoihin. Leirilla oli ennen kaikkea rentoa yhdessaoloa, pelailua ja hartauksia. Suuri osa leiria oli luentokokonaisuus, jonka aiheena oli positiivisten ajattelumallien rakentaminen. Viikonloppu oli todella tarkea kokemus tytoille, joista useimmat ei ole saaneet olla kotonaan lapsia; ehdoitta rakastettuja ja vapaita nauttimaan leikista ja perheen kanssa yhdessaolosta. Rehellisesti sanottuna Bella's Camp on tytoille tilaisuus paeta karua arkea ja turvattomia kotioloja.

En osaa sanoin kuvailla, miten vaikuttava kokemus leiri oli. Jalkeenpain hammasteltiin kaikkien ohjaajien kanssa sita, miten paljon me aikuiset saatiin leirista. Tiedan, etta kaikki tytot oppi leirilla valtavan paljon hyvia ja tarkeita juttuja, mutta me ohjaajat opittiin varmasti vielakin enemman. Luentojen sijaan me opittiin ennen kaikkea tytoilta itseltaan. Oon niin vaikuttunut siita, miten vahvoja ja rakastavia tytot oli. Niin iloisia ja energisia riippumatta siita, millaisesta taustasta ne on lahtoisin. Yksi ehdottomasti koskettavimpia asioita oli se, miten paljon tytot tuki ja lohdutti toisiaan. Kyynelia vuodatettiin viikonlopun aikana paljon, mutta kenenkaan ei tarvinnut tehda sita yksin.

Toivottavasti mina ja muut leirilla olleet onnistutaan pitamaan kiinni kaikesta oppimastamme. Mina en ainakaan aio enaa huijata itseani negatiivisilla ajatusmalleilla.
"Be yourself, because everybody else is already taken."

Viidennen luentoviikon aiheena oli ihmissuhteet ("Relationships"). Koko viikon keskimmaisena asiana oli anteeksianto. Puhuttiin tietysti myos kaikenlaisista seurusteluun ja avioliittoon liittyvista asioista kristinuskon nakokulmasta. Anteeksianto on kuitenkin niin kristinuskon ja koko ihmiselaman ytimessa oleva juttu, etta jos sita ei kasittele, olisi holmoa edes alkaa puhua ihmissuhteista. Jos meilla on elamassamme selvittelemattomia asioita joidenkin ihmisten kanssa, me kannetaan mukanamme painavaa taakkaa, jota sitten joudutaan tavalla tai toisella kasittelemaan jokaikisessa ihmissuhteessamme. On aika yksinkertaista, miksi kristittyjen tulisi antaa anteeksi: "antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille  anteeksi Kristuksen tahden." Anteeksi antamisen kannattavuuden perustelemiseksi riittaa kuitenkin ihan pelkka maalaisjarki. Anteeksianttamattomuus vahingoittaa ennen kaikkea sita henkiloa, joka ei anna anteeksi. Joku sanoi osuvasti, etta "katkeruus on yhta kuin joisi myrkkya ja sitten odottaisi jonkun toisen kuolevan".

On vapauttavaa elaa ilman katkeruutta. Oon onnellinen, etta oon osannut elamassani antaa anteeksi jokaiselle, joka on mua kohtaan joskus rikkonut. Ilman Jumalan apua en tietysti mitenkaan olisi siihen kyennyt, sen verran kovapainen kun oon.
Oon sita mielta, etta on mahdotonta olla antamatta anteeksi, jos on itse todella ymmartanyt ja henkilokohtaisesti kokenut Jumalan anteeksiannon ja rakkauden.

Oon niin kiitollinen kaikesta, mita mulla on ja mita on elamassani kokenut. En muuttaisi menneisyydesta tippaakaan, koska jokainen pikkiriikkinenkin hetki on ollut osana kuljettamassa mua juuri tahan pisteeseen, jossa nyt oon. Oon juuri siella, missa mun kuuluukin olla.

 

Viime viikonloppu oli ohjelmista vapaa. Ah, niin ihanaa.
Lepo ja kaikenlainen luentovapaa rentoutuminen tuli niin tarpeeseen. Lauantaina mentiin porukalla kaupungille ja vietettiin taydellinen kesapaiva (taalla on kuulemma viela kevat, mutta minulle tama on kylla jo kesa). Lampoa oli ainakin 27 astetta! Kaytiin supermarketissa ja tottakai syomassa jaateloa Gelatissimo!:ssa. Sitten kaveltiin kotiin pain ja matkalla paatettiin toteuttaa yksi juttu "taytyy tehda Australiassa"-listalta: meat pies! Eli syotiin lihapiirakoita, jotka siis on taalla ihan eri juttu kuin lihapiirakat Suomessa.
Oli niin hyvaa! Maistettiin viitta eri makua. Parasta oli rosmariinilammas. Mmmmm!
Kaiken kukkuraksi meidat naki sattumalta yksi paikallinen pastori, joka sitten tarjosi meille kyydin kotiin! Se lyhensi meidan reissua ainakin puolen tunnin kavelyn verran.
Jumala selkeasti tiesi, etta kaivattiin extralepoa. :)

Sunnuntai oli ihan hassu paiva, koska mulla ei ollut koko paivana mitaan tehtavaa ja melkein kaikki muut teki kotitehtavia. Olin varmaan puolet paivasta ihan levoton ja yritin keksia jotain "fiksua" tehtavaa. "Ei-mitaan-tekeminen" on selkeasti vielakin asia, jota en vain osaa. Mutta en aio luovuttaa. Uskon lujasti siihen, etta viela koittaa paiva, jolloin voin loikoilla tekematta mitaan, ilman paassa pyorivaa ajatusta, etta mun pitaisi olla tekemassa jotain.

Elama on niin uskomattoman hienoa.
Niin kuin esimerkiksi taa paiva.
Ma hengitan.
Ma elan.
Ja Jumala rakastaa mua.

Toisin sanoen: Alkaa minusta huolehtiko, taalla on kaikki paremmin kuin hyvin.

"I'm saying yes to You
and no to my desires
I'll leave myself behind
and follow You 

I'll walk the narrow road
'cause it leads me to You
I'll fall but grace 
will pick me up again 

I've counted up the cost
Oh, I've counted up the cost
Yes, I've counted up the cost
and You are worth it 

I do not need safety
as much as I need You
You're dangerous
but Lord You're beautiful 

I'll chase You through the pain
I'll carry my cross
'cause real love
is not afraid to bleed 

Jesus 
Take my all
Take my everything 

I've counted up the cost
and You're worth everything"

-Sofia

Slow Your Breath Down

Australia Zoo!
Vihdoin ja viimein voin jakaa teille kuvia reissusta elaintarhaan Sunshine Coastille (http://www.australiazoo.com.au). Oli ihan valtavan hauska paiva. Herattiin auringon noustessa ja olin innoissani kuin pikkutytto jouluaattona. Onneksi reissussa oli mukana myos kaksi ihan oikeasti pienta tyttoa, joiden kanssa pystyin jakamaan samanlaisen innostuksen tason.
(Totta puhuen ihan jokainen meista oli niin innoissaan, etta olis voinut luulla koko bussin olevan taynna alle 6-vuotiaita...)

Tavattiin tietysti kenguruja, vompatteja ja koaloja. Olin vahan pettynyt, kun en loytanyt yhtakaan vesinokkaelainta, mutta koko paiva oli niin mielettoman siisti, etta maltan odottaa tuota kohtaamista viela jonkin aikaa. En yhtaan aavistanut pienessa paassani, etta paastaisiin koskettamaan kenguruja, mutta nehan vaan hengaili siella ympariinsa ja saatiin rapsutella ja paijata niita! Voi apua, miten huikeaa oli!
Mulle koko paiva oli viela eksoottisempi kokemus kuin monille muille, silla ma en ollut koskaan aikaisemmin nahnyt australian elainten lisaksi myoskaan norsuja, kirahveja tai sarvikuonoja. Ja nain niita kaikkia tuolla!
Mahtavaa. Oon sanaton.
Ensimmainen kuva kertoo varmasti tarpeeksi mun innostuksen tasosta.

Viime viikon luennoilla aiheena oli Jumalan isallinen suhde ihmisiin ("the Father Heart of God"), josta meille opetti paikallinen elakkeella oleva pastori nimelta Roley. En osaa mitenkaan kuvailla, kuinka herttainen ja rakastava isoisa-hahmo Roley on. Niin aidosti kiinnostunut jokaisesta kohtaamastaan ihmisesta ja niin armollinen seka itseaan etta kaikkia muita kohtaan. Vasta nyt todella tajusin, mita Jeesus tarkoitti kehottaessaan opetuslapsiaan seuraavasti: "Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne" (Joh.13:35). 

Opin viime viikolla niin paljon, etten edes tieda, mista aloittaa.
Ajatus Jumalasta meidan Isana oli mulle kylla hyvinkin tuttu jo ennen tata viikkoa (ei ehka yllattanyt teita?).
Jostain syysta oon kuitenkin viime viikkoon asti ollut taysin pimennossa siita, millaista vuorovaikutus taivaallisen Isan kanssa oikeasti voi (ja kuuluisi) olla.
Viela muutama vuosi sitten en oikeastaan nauttinut rukoilemisesta. Rukoileminen jai mulla aina viime tippaan, siihen viimeiseen minuuttiin sangyn pohjalla juuri ennen unten maille matkaamista.
Viime vuoden aikana oon oppinut todella nauttimaan rukouksesta ja viettamaan aikaa Jumalan kanssa pitkin paivaa, missa vaan ja milloin vaan.
Mutta vasta viime viikolla oon oppinut kaipaamaan ja rakastamaan rukoilemista.

Aiemmin kuvittelin, etta Jumala varmasti katselee mua usein pettyneesti pyorittellen harmistuneena paatansa, kun en taaskaan oo suoritunut mulle tarkoitetusta tehtavasta. Ajattelin, etta osoittaakseni Jumalalle kiitollisuuteni kaikesta, mita oon saanut, mun taytyy yrittaa olla mahdollisimman tehokas ja tehda paljon hyvia juttuja Jumalan valtakunnan hyvaksi.
Ma pelkasin, etta Jumala muuttaa mielensa ja hylkaa mut, kun jatkuvasti epaonnistun noudattamaan Raamatussa annettuja ohjeita.

Miten hullunkurista!
Hylkaako isa tai aiti pienen lapsensa, joka opetellessaan kavelemaan jatkuvasti kompuroi ja kaatuu maahan uudelleen ja uudelleen? Ei tietenkaan.
Jumala ei rakasta meita sen perusteella, mita me tehdaan (vaikka meidan tietysti tulisi pyrkia tekemaan hyvaa).
Jumala rakastaa meita yksinkertaisesti siksi, etta me ollaan Hanen lapsiaan. Mikaan ei voi ikina vahentaa Jumalan rakkautta meita kohtaan (Room.8:38-39).
Pettymisen sijaan Isa on ylpea kompuroivasta lapsestaan, joka yha uudelleen nousee takaisin ylos ja jatkaa yrittamista.

Rukous on ennen kaikkea Jumalan seurasta nauttimista. Rakkauden osoittamista.
Kun todella rakastaa jotain, silloin kaipaa laheisyytta ja aikaa tuon ihmisen kanssa.
Kun todella rakastamme Jumalaa, tahdomme olla kahden Hanen kanssaan.
Jumala nauttii meidan seurasta. Samalla tavalla kuin vanhempi nauttii siita, etta saa pitaa nukkuvaa lastaan sylissaan, niin Jumalakin nauttii siita, etta yksinkertaisesti olemme Hanen lahellaan.
Meidan ei tarvitse olla tehokkaita ollaksemme Jumalan seurassa.
Jumalalla ei oo kiire mihinkaan.

En tieda susta, mutta ma ainakin rakastan meidan taivaallista Iskaa.

Viime lauantaina meilla oli ensimmainen "Open Mic Night". Paatin esittaa kaks taalla saveltamaani laulua, joista toisen olin kirjoittanut vasta edellisena paivana.
Koko ilta oli ihan huippuhauska. Meilla on taalla todella lahjakkaita ihmisia, ja kaikki on lahjojensa suhteen todella jalat maassa. Illan esitykset oli taynna omaperaisyytta ja rentoa meininkia.
Mua jannitti aika kamalan paljon esiintya, ennen kaikkea koska saestin itseani pianolla (jaiks!). Paria vaaraa sointua lukuun ottamatta kaikki meni kuitenkin hyvin ja sain paljon hyvaa palautetta.
Ennen kaikkea ma itse nautin suuresti laulamisesta ja omien laulujen esittamisesta.

Sunnuntaina mina ja kolme muuta meidan DTS:lta sai kunnian auttaa Roleyta ja hanen vaimoaan Bettya toimittamaan jumalanpalvelusta pienen maaseutukylan presbyteerikirkossa. Ihmiset siella oli niin onnellisia meidan vierailusta ja jokainen tahtoi jutella meidan kanssa yksitellen ja kuulla meidan elamasta. Paivan paras osuus oli kuitenkin iltapaiva, joka vietettiin yhden perheen maatilalla.
Odotettiin paasevamme lyhyelle kiertoajelulle tilalla (joka oli niin iso, etta mun matematiikan taidot ei riita arvioimaan pinta-alaa). Meidan kaikkien odotukset ylitti reilu kahden tunnin kiertoajelu jeepilla, jonka lavalla istuskeltiin katselemassa maisemia (ja satoja lehmia, jotka tuijotti meita). Nahtiin kaksi villia kenguruakin!
Paivan paatteeksi juotiin kakkukahvit ja hyvasteltiin perhe, joka osoitti meille niin paljon vieraanvaraisuutta. Oltiin takaisin "kotona" kuudelta illalla, kun alun perin oltiin suunniteltu palaavamme takaisin kolmen aikaan. :D
Taa paiva oli kokonaisuudessaan viela paljon antoisampi kuin paiva elaintarhassa.
Ihmiset oli niin ihania!

Ehka tama romaani riittaa nyt talla kertaa.
Uskokaa tai alkaa, mutta yritan oikeasti pitaa nama kirjoitukset lyhyina.
Ootte vaan niin rakkaita, etta tahtoisin jakaa tasta kokemuksesta niin paljon kun vaan voin.

Ikava on.

"For you were once a child of innocence
and I see you just the same
Your burdens couldn't win or
lose a thing
Oh, I'd tell you once again
but you're always on the run 

Slow your breath down, just take it slow
Find your heart now, oh
You can trust and love again
Slow your breath down, just take it slow
Find your smile now, oh
You can trust and love again"

 -Sofia

Hands Wide Open

Ihan ensiksi taytyy sanoa, etta aika kuluu aivan liian nopeasti. Voisin vannoa, etta vasta eilen istahdin lentokoneeseen Helsinki-Vantaalla. Tuntuu, etta ollaan oltu taalla vasta ihan hetki, mutta tunnettu toisemme jo vuosia.

Viime viikolla aloitettiin ensimmainen luentojakso, jonka aiheena oli Jumalan olemus & luonne (The Nature & Character of God). Kaikki luennot piti Pablo Nunes, joka johtaa YWAM-koulua etela-Australiassa. On mielettoman siistia, miten paljon jollain voi olla intohimoa opettaa aiheesta, josta on varmasti puhunut jo ainakin kymmenen vuoden ajan. Miten jossain voi palaa niin hehkuva liekki, etta yksikaan samassa huoneessa olevista ei voi jaada kylmaksi.

Luennot taalla on juuri sita, mita oon yliopistossa kaivannut. Suorastaan janonnut.
Ihmisen pienuuden tajuamista ja Jumalan rakkauden hammastelemista.
Ymmarrysta siita, millaista on vastaanottaa niin paljon tekematta mitaan.
Ja sen jalkeen palavaa halua jakaa tuo rakkaus eteenpain.

Opittiin ennen kaikkea siita, miten Jumala on kutsunut ihmiset edustamaan itseaan maailmassa. Tarkeinta Jumalan tuntemisessa on se, miten "elamme" tuon ymmarryksen todeksi omassa elamassamme. Jos todella uskomme Kristuksen sovitustyohon, Jumalan armoon, meidan elamamme tulisi olla nakyvalla tavalla sen mullistamaa.
Taysin ehdottoman rakkauden vastaanottamisen jalkeen on mahdotonta elaa muulla tavalla, kuin pyrkien joka hetki viemaan tuota rakkautta eteenpain.

Viime viikolla aloitettiin myos kotityot, joita jokaisella on ainakin kolmena paivana viikossa. Mun tehtavina on kahdesti viikossa siivota tyttojen vessat, sunnuntaisin tiskata paivallisen jalkeen ja torstaisin  auttaa yhden DTS:n ohjaajan vaimoa kotitoissa (ne saa vauvan syyskuussa, niin jannaa!).
Saatiin toivoa tiettyja kotitoita, ja olisin halunnut paasta leipomaan tai laittamaan ruokaa, mutta oon oikeastaan ihan valtavan tyytyvainen naihin tehtaviin. Oon nimittain melko nopeasti huomannut, etta kun taalla on suurimman osan ajasta aanekkaiden amerikkalaisten ymparoimana, mun kaltainen suomalainen pohdiskelija kaipaa omaan rauhaan vetaytymista. Vessan siivoaminen tarjoaa siihen loistavan tilaisuuden.
Mita enemman taalla oppii muista ihmisista, sita enemman oppii itsestaan. Oon oppinut, etta nautin aika paljon hiljaisuudesta. "Hiljaiset hetket" eli Raamatun lukemiseen ja Jumalan kanssa jutteluun tarkoitetut ajat lukujarjestyksessa on taalla ehdottomasti yksi mun suosikkijuttu.

Menneena viikonloppuna meilla ei ollut lainkaan ohjelmaa, joten paatettiin lauantaina kavella porukalla Toowoomban keskustaan, jonne on noin 5 km. Pakattiin lounasevaat reppuun ja vietettiin rento paiva kaupungilla. Mulla on jo nyt siella ehdoton suosikkipaikka: Gelatissimo!
Kuten nimesta voi paatella, Gelatissimo on italialainen jaatelobaari. Italialainen jaatelo on vaan jotain niin hyvaa! Valitsin tuon mun suosikkipaikaksi oikeasti jo ekana paivana, ennen kuin oltiin edes kayty siella.
Ma niin rakastan jaateloa.

Talla viikolla luentojen aiheena on ollut Jumalan kuunteleminen  ("Hearing the Voice of God"). Luennoitsija Josh lensi tanne naapurista, Uudesta-Seelannista.
On ollut ehdottomasti raskaampi viikko verrattuna edelliseen. Niin paljon tyostettavaa ja ajateltavaa. Luennoilla on koko ajan vastaanottanut niin paljon asioita, ja sitten luentojen jalkeen loppupaivan pyorittelee niita asioita mielessaan ja sydamessaan.
On ollut kuitenkin samaan aikaan niin antoisa viikko. Ollaan koettu yhdessa vaikka mita, ja meista on muodostunut yha tiiviimpi perhe, jossa tuetaan toinen toisiamme. Me kuljetaan toistemme rinnalla lapi hyvien ja pahojen asioiden, ja tarpeen tullen kannetaan ystavaa, kun omat voimat ei riita yksin puskemaan eteenpain.

Talla viikolla ollaan myos ekaa kertaa osallistuttu paikalliseen seurakuntatoimintaan. Meidat jaettiin kolmeen eri ryhmaan sen perusteella, mita ollaan DTS-hakemuksissa kerrottu itsestamme ja elamastamme. Mina ja 9 muuta tyttoa ollaan mukana "Bella's Sisters"-nimisessa toiminnassa. Se on osa City Women:ia eli Toowoomban kristittyjen naisille kohdistamaa toimintaa. Bella's Sisters on eraanlainen nuortenilta, joka on tarkoitettu yli 12-vuotiaille tytoille. Ainutlaatuista siina on se, etta suurin osa tytoista tulee rikkinaisista kodeista ja monilla on taustalla tosi rankkoja kokemuksia jo tuossa iassa. Vain harva nuorteniltaan tulevista tytoista on saanut kotona kokea rakkautta tai hyvaksyntaa, ja siksi useimmat karsii huonosta itsetunnosta ja jopa itsetuhoisuudesta.
Meidan pyrkimyksena on osoittaa noille tytoille, kuinka arvokkaita ja rakastettuja ne on. Ennen kaikkea toivotaan tyttojen ymmartavan sydamensa pohjassa asti, etta jokaisen elamalla on tarkoitus ja jokainen heista on ainutlaatuinen Jumalan ihme.
Jo ensimmainen Bella's Sisters-ilta oli unohtumaton kokemus.
Ja sain ihan hirmuisen paljon haleja!

Viime oisen (oon jo unohtanut, etta kirjoitetaanko tuo yhteen vai ei?) kylmyyden ja pohdiskeluntayteisen viikon jalkeen on ihanaa suunnata ajatukset rentouttavaan viikonloppuun.

En malta olla paljastamatta, etta me matkataan huomenna Brisbaneen elaintarhaan.
JEEEEEEEEEEEEEEEE!

Siela on kenguruja ja koalia.
Joku lupasi, etta siela on jopa vesinokkaelaimia!!!
APUA.
Oon niin innoissani.
Ja niin on kaikki muutkin.

Jaakaa siis odottamaan seuravaa kirjoitusta ja elaintayteisia kuvia...

"I lean not on my own understanding
My life is in the hands of the Maker of heaven

I give it all to You God
Trusting that you'll make something beautiful out of me

There's nothing I hold on to
There's nothing I hold on to
There's nothing I hold on to
There's nothing I hold on to

I will climb this mountain with my hands wide open

I will climb this mountain with my hands wide open"

-Sofia
(vasynyt, mutta niin onnellinen)

Welcome to the Sunshine State

Vihdoin ja viimein.......valokuvia!

                               Ensimmaisen paivan kiertelya Toowoomban keskustassa

 
                                                 Ei vapaa-aikaa ilman jammailusessiota

Tahan maisemaan ei vaan voi kyllastya

Paarakennus; taalla musisoidaan, opiskellaan, syodaan, 

ylistetaan, hengaillaan...ennen kaikkea nauretaan.

Heratyskello soi joka aamu klo 5:50...

.....mutta kuka haluaisi muka nukkua pidempaan,

jos auringonnousu nayttaa talta?

Welcome to the Sunshine State.

Toowoomba, Queensland

Ahh. Elama on aika mielettoman hienoa.

Nyt on ollut kolmena paivana luentoja, ja voin kertoa, etta taa on niin mun paikkani!
Jokainen paiva on onnistunut tuomaan mukanaan monia syita hammastella ja ihmetella.
Tata maailmaa.
Mua.
Ja sua.

En myoskaan muista, koska olisin viimeksi nauranut nain paljon luennoilla.

Ensi viikolla saatte lukea lisaa taman viikon kuulumisia...

-Sofia