Let Go of Our Fears

Hei.

Elama on niin upeaa, kunhan vaan muistaa katsoa ymparilleen.
Viime aikoina elama on ollut niin valloittavaa ja mukaansatempaavaa, etta oon kaiken elamisen keskella usein unohtanut kaivaa kameran esiin repun pohjalta.
Oon yrittanyt kovasti parantaa tapojani miettien, etta sitten kymmenien vuosien kuluttua olisi ihanaa katsella kuvia naista ainutlaatuisen merkityksellisista hetkista, mutta ainakaan viela itseen kohdistettu kannustuspuhe ei oo toiminut.

Onneksi on facebook ja jotkut muut taalla on onnistuneet napsimaan kuvia naista kultaakin kalliimmista hetkista.

Viikko kahdeksan oli teemaltaan Pyhaan Henkeen ja hengellisen kasvuun keskittyva ("Spiritual Warfare").  Taytyy myontaa, etta luennoilla keskittyminen oli mulle alkuviikon ajan lahes mahdotonta, koska edellinen viikko oli niin intensiivinen. Ekstraviikko pelkkaan toipumiseen ja kaiken sisaistetyn tiedon jasentelemiseen olisi tullut ehdottomasti tarpeeseen.
Luennoitsija kertoi meille paljon tarinoita ja sain muutamia siisteja oivalluksia luennoilla. Oikeastaan opin kuitenkin enemman luentojen ulkopuolella. Oon vaan niin nauttinut Jumalan lasnaolosta ja hengaillut Jumalan kanssa.

Arkipaivina meidan ohjelma alkaa aamupalalla 6:45-7:15, mutta sita ennen on mahdollista osallistua vapaaehtoiseen aamun hiljentymis/rukous/raamatunluku-hetkeen, jos tahtoo herata ennen kukonlaulua. Ekojen viikkojen aikana osallistuin aamun hartaushetkeen aina silloin talloin (eli kun sankyyn jaaminen ei tuntunut liian houkuttavalta). Jonkin ajan kuluttua huomasin kuitenkin merkillisen kuvion: olin vasyneempi niina paivina, jolloin en herannyt aamun hartaushetkeen. Siksipa oonkin viimeisen neljan viikon aikana herannyt hartaushetkeen joka paiva.
Mun heratyskello soi 5:40 aamulla, ja useimmiten haluaisin jatkaa unia. Silti loydan aina motivaation ravistella itseni hereille, koska tiedan sen olevan vaivan arvoista (ja riittava annostus kofeiinia korvaa puuttuvan unen).
Oikeastaan mun lemppariosa koko paivasta on kaksi heraamisen jalkeista tuntia. Ensin tunnin verran juttelua Jumalan kanssa musiikin kera, sitten aamupala (paarynoita ja kaurapuuroa kanelilla hoystettyna) ja lopuksi vajaa tunti Raamatun lukemista kahvikupposen kera.
Ja taytyy mainita, etta auringonnousu taalla on mielettoman kaunis.

Ah, aamut on parhautta.
Vaan mina ja Jumala.
Niin syva rauha, joka valloittaa ja valaisee sielun pimeimmankin kolkan.

En enaa osaa aloittaa paivaa, jos en heti ensimmaisena vieta aikaa Jumalan kanssa.

Kahdeksannen viikon lauantaina oltiin vahan hupsuja. Tai aika paljon hupsuja.
Kaikki alkoi siita, etta haluttiin katsoa elokuva nimelta Elf.
Sitten mietittiin, etta eihan me nyt voida katsoa joulu-aiheista elokuvaa ilman jouluherkkuja. Joten paatettiin leipoa piparkakkuja ja korvapuusteja. Ja juoda kuumaa kaakaota vaahtokarkkien kera.
Lopulta paatettiin myos hakea tekokuusi varastosta ja koristella se.
Pidettiin joulu syyskuussa.

PARAS IDEA IKINA.

Meilla oli niin hauskaa.
Rakastan meidan perhetta taalla. Tiedetaan toistemme tarinat, parhaimmat ja kurjimmat jutut. Tiedetaan, mista kukin on tullut ja miten kukin on kasvanut. Kaikki pienenpienet eleet ja arsyttavat taytesanat. Kelle ei kannata puhua aamulla ennen yhdeksaa ja kuka valvottaa muita kymmenen jalkeen illalla.
Ja silti me rakastetaan toisiamme. Ihan joka solulla. Ihan jokainen, ihan jokaikista.
Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.
Vaikka maailma sanoisi mita vaan.

Yhdeksannen viikon (eli siis viime viikon) teemana oli "musiikki lahetystyossa" ("Music&Missions"). Luennoitsijana oli Stevie Lujan, YWAM Newcastlen ohjaaja ja muusikko, jonka debyyttialbumi ilmestyi pari kuukautta sitten. Mun tekisi niin mieli kertoa koko uskomaton juttu siita, kuinka Jumala kaski Stevien levyttaa albumin ja jarjesti kaiken huippustudiota, huippumuusikkoja ja levytysrahoitusta myoten. Ihan mieleton todistus siita, miten Jumalan suunnitelmat on niin paljon parempia kuin meidan omat. Ja ennen kaikkea Jumalan suunnitelmat on niin uskomattomia, etta ei ikina omassa pienessa paassamme voitaisi kuvitella pystyvamme johonkin sellaiseen. Ja siina se idea onkin: kun Jumalan suunnitelma meidan elamalle toteutuu, kaikille on selvaa, etta Jumalan taytyi auttaa meita sen suunnitelman toteuttamisessa.

Stevie valitti meille uskomattoman viestin siita, miten kristittyjen muusikkojen tulee olla erityisen huolellisia motivaationsa saannollisessa tarkistamisessa. Tuntuuko tietty promosuunnitelma houkuttelevalta siksi, etta sen avulla voi paasta julkisuuteen ja myyda miljoonia levyja vai siksi, etta tuo suunnitelma tuo kunniaa Jumalalle ja vie Jumalan valtakuntaa eteenpain?
On ihan mahdotonta selittaa kaikkia oivalluksia, joita sain viikon aikana.
Sen sijaan kehotankin teita menemaan talle sivulle: http://comeandlive.com .
Laadukasta kristillista musiikkia ilmaiseksi. Miksi? Miten?
Lukekaa lisaa ja innostukaa.
Mielettoman siistia!

Pari viime viikkoa on ollut niin mainiota. Jumala on niin mainio.
On hassua, miten hyvin Jumala tuntee mut.
Jumala tietaa, missa kompuroin ja miten saada mun askeleet takaisin vakaiksi.
Jumala on niin karsivallinen.

Oon kokenut niin suurta vapautta ja taakkojen harteilta putoamista.
Niin monesti oon tehnyt elamasta vaivalloista aherrusta.
Niin usein oon yrittanyt olla superhyva ja sitten oon pettynyt, kun en ookkaan ollut taydellinen.

Mutta Jumala ei oo missaan vaiheessa vaatinut taydellisyytta.
Se olisi toivottavaa, mutta meidat ihmiset tuntien mahdotonta.
Jumala on rakastava Isa. Siksi Jumalan vaatimus itsepaisille lapsille on yksinkertainen:

"Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen."(Miik.6:8)

Elama on niin paljon upeampaa, kun muistaa kuka Jumala on.
Onneksi Jumala jaksaa muistuttaa mua.

On ihanaa tajuta, etta mun ei tarvi tietaa kaikkea. Ei edes sita, minne paadyn parin vuoden kuluttua. Taytyy vain kuunnella ja seurata.
Rakastaa ja nauttia joka hetkesta.
Antaa Jumalan ohjata laivaa.

"I will bow, at such a thunderous sound

There’s angels all around joining in our song 

that he is good, 

He comes like a cloud to cover us as we cry out

We won’t hold back our tears, we let go of our fears

We trust in You, that You’ll draw near

Wonderful, powerful 

You always care for your people

Draw us near, draw us near, draw us near

We can feel You near, we can feel You near"

(Draw Us Near by Stevie Lujan) 

-Sofia

Take a Moment to Remember

Apua. Niin paljon kerrottavaa!
Nyt ei auta muu, kuin kohdata todellisuus ja hyvaksya se tosiseikka, etta viimeiset kaksi viikkoa kaikessa tayteydessaan ei vaan mahdu yhteen blogikirjoitukseen. Ei vaan mahdu.
Olisi ollut hyva ratkaisu tehda paivitys kummaltakin viikolta, mutta en oikeasti ehtinyt.
Jos paivat ontyhjia laatikoita, joita me taytetaan valitsemillamme tavaroilla, niin viimeisen kahden viikon jaljilta mulla on14 laatikkoa, jotka kaikki pursuaa yli.
Niin paljon, etta laatikoita ei edes nae.

Tasta tulee nyt eittamatta ihan erilainen paivitys verrattuna aiempiin.
Siksi otankin oikeuden tehda tasta kertakaikkiaan ainutlaatuisen paivityksen.

Sen sijaan, etta kertoisin teille, mita kaikkea ollaan opiskeltu ja tehty,
aion kertoa teille, mita Jumala on tehnyt ja ennen kaikkea, mita mun sydamessa ja pikkuruisessa paassani on tapahtunut. Aika jannaa, uskallatko viela lukea?

Kuudennen luentoviikon aiheena oli "evankeliointi". Puhuttiin jonkin verran "katuevankelioinnista" eli siita, kun kristityt kaduilla juttelee tuntemattomille ihmisille Jumalasta ja Raamatusta ja tilanteen mukaan rukoilee ihmisten puolesta. Henkilokohtaisesti tuo ei koskaan oo ollut mun juttu ja oikeastaan pelkka ajatus siita, etta kaupungilla menisin juttelemaan tuntemattomille ihmisille, tuntuu kauhistuttavalta. Se olisi niin kiusallista, riippumatta siita, puhunko Jumalasta vai jostain muusta. Small talk ei vaan onnistu multa. (Oon tullut siita erityisen vakuuttuneeksi varsinkin taalla amerikkalaisten seurassa)
On kuitenkin huippusiistia nahda tyyppeja, joilta katuevankeliointi kay luonnostaan. Oon tavannut muutamia sellaisia ja voin kertoa, etta Jumala tekee ihan uskomattomia juttuja mita ihmeellisimmissa tilanteissa.

Useimmille ihmisille evankeliointi on kuitenkin jotain muuta kuin katuevankeliointia. On itse asiassa melko hassua, etta on olemassa sellainen sana kuin "evankeliointi". Nimittain evankelioinnin sisalto kattaa oikeasti koko kristityn elaman. Evankeliointi ei oo sanoja tai tekoja, vaan tapa elaa.
Yksikaan ihminen ei evankelioi samalla tavalla, koska jokaisen meidan elama on erilainen. Todellista evankeliointia on se, etta me rakastetaan Jumalaa ja ihmisia, ja tehdaan koko sydamellamme sita, mihin Jumala on meidat kutsunut. Evankeliointi ei oo oma erillinen lokeronsa meidan elamassa.

Oikeasti tahdon keskittya vain luentoviikkoon numero seitseman.
En voi  mitenkaan saada kaikkea sanotuksi niin, etta siita saa oikeasti sen tolkun, minka toivoisin teidan siita saavaan. Mun paassa on vaan niin paljon juuri syttyneita hehkulamppuja. Viime viikko oli yksinkertaisesti paras viikko koko DTS:n aikana.
Jokainen taalla voi todistaa siita.

Viikon aiheena oli "Jeesus Herrana eli Jeesuksen seuraaminen" (The Lordship of Christ). Luennoitsija Mark Parker on ihan mieleton persoona, joka on luennoinut eri puolilla maailmaa YWAM-kouluissa. Yksinkertaisesti selitettyna viikon opetuksen tarkoituksena oli selittaa ja havainnollistaa, milta meidan elaman kuuluisi nayttaa, jos me oikeasti seurataan Jeesusta ja halutaan elaa Jumalan Sanan mukaisesti.

Oon oppinut Jumalasta valtavan paljon viime viikon aikana. Viela enemman oon kuitenkin oppinut siita, mita Jumala ajattelee musta ja toivoo mun tekevan.
Koko DTS:n aikana oon rukoillut ja kaivannut selvyytta siihen, milta mun tulevaisuus tulee nayttamaan. Tiedan, etta mun kutsumus on toimia pastorina tai muunlaisena evankeliumin opettajana. En oo kuitenkaan ollut lainkaan varma siita, minkalaisen kontekstin mun kutsumus saa. Siksipa oon vaan kysellyt ja odottanut, etta Jumala nayttaisi suunnan. Ja voisin lahtea tallustamaan.

Luin viime viikolla Johanneksen evankeliumin ties kuinka monennen kerran. Koskaan aikaisemmin luku 13 (Jeesus pesee opetuslasten jalat) ei oo puhutellut mua nain paljon.
Nyt Jumala osui suoraan mun sydameen.
Tajusin viimein, mika mun ongelmana on ollut; oon yrittanyt liikaa. Suorastaan puurtanut.
Oon halunnut tehda kaiken itse, enka oo antanut Jumalan tehda paljon mitaan.Mitenka hupsu oonkaan ollut, ihan niinkuin Pietari. Niin taynna intoa, mutta unohtanut tarkeimman jutun. Miten Jumala voisi kertoa mulle, minne menna, jos en edes anna Jumalan pesta mua puhtaaksi? Raamatussa sanotaan, etta Jeesus tekee meidat vapaaksi ja etta Jeesuksen taakka on kevyt kantaa. Tiedatteko miksi? Siksi, etta Jumala tekee kaiken tyon.
Ma en oo kuitenkaan antanut Jumalan auttaa mua, vaan oon raahannut perassani valtavaa lastia ja yrittany pesta jalkani itse.
En oo tuntenut itseani koskaan tarpeeksi hyvaksi, tarpeeksi puhtaaksi, koska ainoastaan Jumalalla on tarpeeksi tehokkaat puhdistusaineet mun pesemiseen.

Jumala odottaa multa vain yhta asiaa: rakkautta.
Sita, etta rakastan Jumalaa koko sydamestani ja lahimmaista niin kuin itseani.

Mutta tiedattekos, mita hoksasin?
En oo rakastanut Jumalaa koko sydamestani. Oon rakastanut Jumalaa valtavan paljon, mutta osa mun sydamesta on aina rakastanut jotain muuta enemman kuin Jumalaa: mun elamaa, ihmisia ja tata maailmaa. Tietenkin ne on tarkeita juttuja, eika elama olisi edes mahdollista ilman muita ihmisia. Mutta Jumalan kuuluisi olla meidan rakkauden kohde numero yksi. Uno.

Viime viikolla tajusin lukemattomien reittien kautta, miten paljon Jumala rakastaa mua.
Ei vain koko maailmaa, vaan henkilokohtaisesti mua. MINUA. Ihan mieletonta.
Nyt en voi edes ajatella, etta rakastaisin jotain enemman kuin Jumalaa.
Ja oon niin paljon kiitollisempi siita, etta Jumala on halunnut siunata mua mahtavilla ystavilla ja unohtumattomilla kokemuksilla. Mikaan ei velvoittanut Jumalaa siihen.

Jumala on ainut, joka tuntee mut paremmin kuin ma itse edes tunnen.
Jumala on ainut, joka voi tayttaa mun syvimmat kaipaukset ja toiveet.
Jumala on ainut, jonka avulla voin olla kaikkea sita, mita mun on tarkoitus olla.

Tiedan, etta Jumala rakastaa mua, vaikka en tekisi yhtaan mitaan.
Mutta en vaan voi olla tekematta mitaan. Haluan antaa kaikkeni.

Taydellisessa rakkaudessa ei ole pelkoa.
Tiedan, kuka Jumala on, ja luotan, etta Jumala johdattaa mua parasta mahdollista reittia.

Elama ei tuu olemaan helppoa.
Mutta kuka tahtoisi helppoa, kun voi saada yltakyllaista?

"Herra on minun Paimeneni,
ei minulta mitaan puutu."

"Take a moment to remember
Who God is and who I am
There You go lifting my load again 

No longer am I held by
The yoke of this world
Come upon you the yoke of Jesus
His yoke is easy and His burden is so light
His burden is so light

Your love carries
Your love carries me through
All the valleys and the darkest places"

-Sofia

I've Counted Up The Cost

Hei!

Oon ihan varma siita, etta talla puolella palloa aika yksinkertaisesti kuluu nopeampaa kuin siella kotona pohjoisessa. Eilen huomasin jarkytyksekseni, etta on jo syyskuu. Missa valissa elokuu ehti livahtaa loppuunsa?
Luentoviikoista on jo puolet takanapain, mutta onneksi on sentaan saman verran viela edessapain. Oon oppinut niin paljon, ennen kaikkea saanut uusia nakokulmia ja oivalluksia jo ennestaan tutuista asioista. Ahaa-elamysten laskemiseen tarvitsisin ainakin tuplasti enemman sormia ja varpaita.

Hassuinta on se, etta mita enemman opin, sita enemman loydan asioita, joista en viela tieda tarpeeksi. Ma en voi koskaan kyllastya Jumalaan, koska aina on jotain viela enemman. Jotain, mika odottaa loytamistaan. Eika tietamattomyys oo lainkaan toivotonta, vaan innostavaa. Miksi? No siksi, etta Jumala ei lainkaan yrita piilotella ja salailla asioita. Painvastoin, viela enemman kuin ma tahdon todella loytaa ja tuntea Jumalan, Jumala tahtoo mun tuntevan itsensa.
Bonuksena kaupan paalle tietamattomyys ehkaisee ylpeytta ja aikaansaa hyvanlaatuista noyryytta.
Aika mainiota.

Neljannen luentoviikon aiheena oli "raamatullinen maailmankuva" ("Biblical Worldview"). Asiat, joita kasiteltiin eri luennoilla, oli mulle hyvinkin tuttuja teologian opinnoista ja ripareilla opettamisesta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kaytiin lapi yleiskatsaus siita, milta maailman historia, nykyhetki ja tulevaisuus nayttaa kristinuskon mukaan. Kaytiin lapi Raamatun punainen lanka ja pohdiskeltiin kristittyjen roolia ja merkitysta nykymaailmassa. Ennen kaikkea vertailtiin kristinuskon ja muiden merkittavien maailmankatsomusten tarjoamia vastauksia erilaisiin ongelmiin.
Yliopiston luentojen tieteellisen ja neutraalin esitystavan jalkeen oli virkistavaa kuulla naita juttuja pastorilta, joka selkeasti ottaa henkilokohtaisen kannan kaikkiin kysymyksiin, eika pelkaa kuulla kritiikkia ja vastustavia mielipiteita. Sain paljon vahvistusta omiin nakokulmiini ja huomasin asioita, joista haluan selvittaa lisaa, jotta varmasti tiedan, miksi oon sita mielta kuin oon.

Elokuun toiseksi viimeinen viikonloppu olikin sitten superohjelmoitu. Kerroin teille aiemmin siita, etta mina ja 9 muuta tyttoa meidan DTS:lta ollaan mukana Bella's Sisters-nimisessa toiminnassa, joka on suunnattu yli 12-vuotiaille tytoille. No, viikko sitten meilla oli Bella's Camp, eli viikonloppuleiri, jolle osallistui 41 tyttoa, jotka kaikki on ainakin jossain maarin osallistuneet keskiviikkoisiin nuorteniltoihin. Leirilla oli ennen kaikkea rentoa yhdessaoloa, pelailua ja hartauksia. Suuri osa leiria oli luentokokonaisuus, jonka aiheena oli positiivisten ajattelumallien rakentaminen. Viikonloppu oli todella tarkea kokemus tytoille, joista useimmat ei ole saaneet olla kotonaan lapsia; ehdoitta rakastettuja ja vapaita nauttimaan leikista ja perheen kanssa yhdessaolosta. Rehellisesti sanottuna Bella's Camp on tytoille tilaisuus paeta karua arkea ja turvattomia kotioloja.

En osaa sanoin kuvailla, miten vaikuttava kokemus leiri oli. Jalkeenpain hammasteltiin kaikkien ohjaajien kanssa sita, miten paljon me aikuiset saatiin leirista. Tiedan, etta kaikki tytot oppi leirilla valtavan paljon hyvia ja tarkeita juttuja, mutta me ohjaajat opittiin varmasti vielakin enemman. Luentojen sijaan me opittiin ennen kaikkea tytoilta itseltaan. Oon niin vaikuttunut siita, miten vahvoja ja rakastavia tytot oli. Niin iloisia ja energisia riippumatta siita, millaisesta taustasta ne on lahtoisin. Yksi ehdottomasti koskettavimpia asioita oli se, miten paljon tytot tuki ja lohdutti toisiaan. Kyynelia vuodatettiin viikonlopun aikana paljon, mutta kenenkaan ei tarvinnut tehda sita yksin.

Toivottavasti mina ja muut leirilla olleet onnistutaan pitamaan kiinni kaikesta oppimastamme. Mina en ainakaan aio enaa huijata itseani negatiivisilla ajatusmalleilla.
"Be yourself, because everybody else is already taken."

Viidennen luentoviikon aiheena oli ihmissuhteet ("Relationships"). Koko viikon keskimmaisena asiana oli anteeksianto. Puhuttiin tietysti myos kaikenlaisista seurusteluun ja avioliittoon liittyvista asioista kristinuskon nakokulmasta. Anteeksianto on kuitenkin niin kristinuskon ja koko ihmiselaman ytimessa oleva juttu, etta jos sita ei kasittele, olisi holmoa edes alkaa puhua ihmissuhteista. Jos meilla on elamassamme selvittelemattomia asioita joidenkin ihmisten kanssa, me kannetaan mukanamme painavaa taakkaa, jota sitten joudutaan tavalla tai toisella kasittelemaan jokaikisessa ihmissuhteessamme. On aika yksinkertaista, miksi kristittyjen tulisi antaa anteeksi: "antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille  anteeksi Kristuksen tahden." Anteeksi antamisen kannattavuuden perustelemiseksi riittaa kuitenkin ihan pelkka maalaisjarki. Anteeksianttamattomuus vahingoittaa ennen kaikkea sita henkiloa, joka ei anna anteeksi. Joku sanoi osuvasti, etta "katkeruus on yhta kuin joisi myrkkya ja sitten odottaisi jonkun toisen kuolevan".

On vapauttavaa elaa ilman katkeruutta. Oon onnellinen, etta oon osannut elamassani antaa anteeksi jokaiselle, joka on mua kohtaan joskus rikkonut. Ilman Jumalan apua en tietysti mitenkaan olisi siihen kyennyt, sen verran kovapainen kun oon.
Oon sita mielta, etta on mahdotonta olla antamatta anteeksi, jos on itse todella ymmartanyt ja henkilokohtaisesti kokenut Jumalan anteeksiannon ja rakkauden.

Oon niin kiitollinen kaikesta, mita mulla on ja mita on elamassani kokenut. En muuttaisi menneisyydesta tippaakaan, koska jokainen pikkiriikkinenkin hetki on ollut osana kuljettamassa mua juuri tahan pisteeseen, jossa nyt oon. Oon juuri siella, missa mun kuuluukin olla.

 

Viime viikonloppu oli ohjelmista vapaa. Ah, niin ihanaa.
Lepo ja kaikenlainen luentovapaa rentoutuminen tuli niin tarpeeseen. Lauantaina mentiin porukalla kaupungille ja vietettiin taydellinen kesapaiva (taalla on kuulemma viela kevat, mutta minulle tama on kylla jo kesa). Lampoa oli ainakin 27 astetta! Kaytiin supermarketissa ja tottakai syomassa jaateloa Gelatissimo!:ssa. Sitten kaveltiin kotiin pain ja matkalla paatettiin toteuttaa yksi juttu "taytyy tehda Australiassa"-listalta: meat pies! Eli syotiin lihapiirakoita, jotka siis on taalla ihan eri juttu kuin lihapiirakat Suomessa.
Oli niin hyvaa! Maistettiin viitta eri makua. Parasta oli rosmariinilammas. Mmmmm!
Kaiken kukkuraksi meidat naki sattumalta yksi paikallinen pastori, joka sitten tarjosi meille kyydin kotiin! Se lyhensi meidan reissua ainakin puolen tunnin kavelyn verran.
Jumala selkeasti tiesi, etta kaivattiin extralepoa. :)

Sunnuntai oli ihan hassu paiva, koska mulla ei ollut koko paivana mitaan tehtavaa ja melkein kaikki muut teki kotitehtavia. Olin varmaan puolet paivasta ihan levoton ja yritin keksia jotain "fiksua" tehtavaa. "Ei-mitaan-tekeminen" on selkeasti vielakin asia, jota en vain osaa. Mutta en aio luovuttaa. Uskon lujasti siihen, etta viela koittaa paiva, jolloin voin loikoilla tekematta mitaan, ilman paassa pyorivaa ajatusta, etta mun pitaisi olla tekemassa jotain.

Elama on niin uskomattoman hienoa.
Niin kuin esimerkiksi taa paiva.
Ma hengitan.
Ma elan.
Ja Jumala rakastaa mua.

Toisin sanoen: Alkaa minusta huolehtiko, taalla on kaikki paremmin kuin hyvin.

"I'm saying yes to You
and no to my desires
I'll leave myself behind
and follow You 

I'll walk the narrow road
'cause it leads me to You
I'll fall but grace 
will pick me up again 

I've counted up the cost
Oh, I've counted up the cost
Yes, I've counted up the cost
and You are worth it 

I do not need safety
as much as I need You
You're dangerous
but Lord You're beautiful 

I'll chase You through the pain
I'll carry my cross
'cause real love
is not afraid to bleed 

Jesus 
Take my all
Take my everything 

I've counted up the cost
and You're worth everything"

-Sofia